J. R. R. Tolkienia pidetään itseoikeutetusti nykymuotoisen fantasiakirjallisuuden luojana. Hobitti julkaistiin jo vuonna 1937 ja Taru sormusten herrasta 1954-1955, mutta ne ovat edelleen standardimalli fantasiamaailmoille ja niissä esiintyville elementeille. Hänen maailmassaan on selkeästi toisistaan erottuvat hyvä ja paha, joiden välillä käydään taistelua ja päähenkilöt ovat hyvän puolella olevia sankareita, vaikka heitä välillä koetellaan. Tolkienilla on toki silti monitahoisia henkilöhahmoja ja varsinkin Silmarillionissa synkempiäkin sävyjä, erityisesti Turin Turambarin tarinassa (joka perustuu osin Kalevalan Kullervoon). Tolkienin tyyliä mukailee suurin osa klassisesta fantasiasta vähintään 1990-luvulle asti, hieman vähäisemmässä määrin vielä nykyäänkin.
Ajan mittaan monet ovat pyrkineet myös irtautumaan ja erottumaan tolkienilaisesta perinteestä. Yksi nykyisin suosittu fantasiakirjallisuuden alalaji on grimdark, jossa ero näkyy erityisesti maailman- ja ihmiskuvassa. Grimdarkissa kahlataan kauttaaltaan likaisemmissa vesissä ja moraalin tummanharmaalla alueella. Kahden tunnetun fantasiamaailman, Lord of the Ringsin ja Game of Thronesin, vertailu havainnollistaa tätä hyvin. Puitteet ovat molemmissa varsin samanlaiset: esiteollinen, pseudokeskiaikainen maailma, jossa ei ole kehittynyttä teknologiaa vaan liikutaan hevosvoimin ja taistellaan miekoin, ja jonkinlaista taikuutta ja jonkinlaisia fantastisia olentoja on olemassa. Erityisesti henkilöiden käyttäytymisessä ja motiiveissa on kuitenkin selvä ero.
Seikkailullisessa fiktiossa yleinen rakenne on “sankarin matka”. Tiivistettynä: päähenkilö lähtee seikkailuun, kohtaa vaikeuksia, löytää voimavaroja itsestään ja voittaa vaikeudet, kasvaa ihmisenä ja palaa muuttuneena kotiin. Tämä kääntyy grimdarkissa usein päälaelleen “antisankarin matkaksi.” Päähenkilöt ovat moraaliltaan kyseenalaisia, jolleivät täysiä pahiksia. He eivät ole välttämättä kovin kyvykkäitä, tai eivät käytä kykyjään hyvään. Jos ihmisenä muututaan, muutos ei ole positiivista tai ainakaan pysyvää. Lopulta päädytään parhaimmillaankin takaisin alkupisteeseen, usein sitä heikompaan jamaan. Jos joku tarinan alussa vaikuttaa perinteiseltä, puhtoiselta sankarilta, hän tuskin sellaisena säilyy — jos edes hengissä. Toivo paremmasta osoittautuu usein toiveajatteluksi.
Grimdarkissa käytetään perinteistä fantasiaa enemmän kaikenlaista kevyempää ja rankempaa rosoisuutta: kiroilua, päihteiden käyttöä, väkivaltaa, seksiä ja seksuaalista väkivaltaa. Grimdarkiksi luokiteltava fantasia ei toki ole yhdestä puusta veistettyä, vaan tyylillistä vaihtelua on paljon niin kirjailijoiden välillä kuin joskus heidän tuotantonsa sisälläkin. Yleensä inhorealismin ohessa on vähintään huumoria keventämässä kokonaisuutta.
Grimdarkin kirjallisia juuria voi jäljittää mm. vanhaan kauhukirjallisuuteen ja synkkään miekka ja magia -fantasiaan, kuten Robert E. Howardin Conan-tarinat ja Karl Edward Wagnerin Kane-kirjat. Myös Michael Moorcockin antisankari Elric, hänkin Kullervo-vaikutteinen, mainitaan grimdarkin esiasteena. Joka kirjailijalla on tietysti omat moninaiset vaikutteensa.
Seuraavassa esittelyt muutamasta merkittävästä nykykirjailijasta, joiden tuotantoon olen ainakin osin tutustunut ja jota voi luokitella grimdarkiksi(kin). Genremäärittelyt ovat aina tulkinnanvaraisia ja erityisesti rajanveto grimdarkin, synkän fantasian (dark fantasy) ja kauhufantasian välillä on veteen piirtelyä. Tekijöiden välillä on myös selviä tyylillisiä eroja, eivätkä he läheskään aina ole itse samaa mieltä muiden tekemistä lokeroinneista.
George R. R. Martin
GRRM ja hänen tuotantonsa tuskin juuri esittelyä kaipaavat. A Song of Ice and Fire -kirjasarja (suom. Tulen ja jään laulu) ja erityisesti siihen perustuva Game of Thrones -TV-sarja saavuttivat mammuttisuosion viime vuosikymmenellä. Itsekin palasin sarjan innoittamana fantasiakirjallisuuden pariin pitkän tauon jälkeen. Martinin luomalla maailmalla on muitakin ansioita, mutta iso osa sen viehätyksestä liittyy grimdark-elementteihin. Päähenkilöille käy säännöllisesti huonosti tai hyvin huonosti, eikä juuri kenelläkään ole pussissaan kovin puhtaita jauhoja tai motiiveja. Kovin moni ei silti ole yksinuottinen pahiskaan, vaan hahmot ovat monitahoisia ja mielenkiintoisia.
Sittemmin GRRM:n maine on saanut kolhuja erityisesti siksi, kun hän ei vaikuta pystyvän kirjoittamaan kirjasarjaa valmiiksi. Seuraavaa osaa on saatu odottaa jo yli vuosikymmen ja vielä sen jälkeenkin pitäisi tulla yksi kirja tarinan saattamiseksi päätökseen. TV-sarjan viimeiset tuotantokaudetkin olivat monen mielestä kerronnallisesti mahalasku ja Martin sai osansa kritiikistä, vaikka päävastuun kantoivat TV-sarjan vetäjät.
Joka tapauksessa kirjasarjan julkaistut osat ovat laadukasta fantasiaa. Myös saman maailman aiempaan historiaan sijoittuva House of the Dragon -TV-sarja, joka perustuu osaan Martinin Fire & Blood -kirjasta, on saanut hyviä arvosteluja, mutta on itseltäni vielä näkemättä. Kirja on tyylillisesti hyvin erilainen kuin Tulen ja jään laulu — kyseessä on kuvitteellinen historiateos Targaryenien valtakaudesta ja vaikka se on sellaisena vaikuttava ja välillä viihdyttäväkin, eivät tarina ja henkilöt ole kokonaisuutena yhtä vetäviä. TV-sarjassa varmaankin hahmot ja tapahtumat heräävät paremmin eloon.
Glen Cook
Cookia pidetään nykyisen grimdarkin isänä tai kummisetänä ja hän on yksi George R. R. Martininkin vaikutteista. Hänen laajasta tuotannostaan tunnetuin on Black Company -sarja (suom. Musta komppania), johon on julkaistu kirjoja 1984-2018 ja päätösosaa odotetaan. Sarjan pääosassa on palkkasoturiarmeija, joka osallistuu konflikteihin, mutta ei välttämättä aina “oikealla” puolella ja jonka lojaliteetit ovat vaihtuvia tai epäselviä.
Sarjan kolme ensimmäistä osaa on suomennettu: Musta komppania, Varjot pitenevät ja Valkoinen ruusu.
Koko Black Company -sarjan tiedot englanninkielisessä Wikipediassa: https://en.wikipedia.org/wiki/The_Black_Company
Joe Abercrombie
Englantilainen Abercrombie on arvostetuimpia nykyisiä grimdarkin kirjoittajia. Hänen päätuotantonsa sijoittuu First Law -maailmaan ja sarjassa on julkaistu kaksi trilogiaa, kolme itsenäistä saman jatkumon romaania sekä novellikokoelma. Sarja valmistui vuonna 2021, eikä tekijä tällä hetkellä suunnittele kirjoittavansa siihen uusia osia. Sarjasta on suomennettu sen avaava trilogia: Ase itse, Ennen hirttämistä ja Kuninkaiden viimeinen koitos.
Abercrombie on leimallisesti hahmokeskeinen kirjoittaja ja erityisesti ensimmäisessä trilogiassa laajempi juoni meinaakin jäädä henkilöiden kehitykseen verrattuna sivuosaan. Hänen hahmonluontinsa onkin sitten poikkeuksellisen laadukasta, erityisesti kykynsä saada periaatteessa hyvinkin epämiellyttävistä tyypeistä samaistuttavia, jopa sympaattisia. Hän käyttää taitavasti edellä mainittua sankarin matkan kieroa versiota, jossa henkilöt eivät, mahdollisesti kovastakin yrityksestä huolimatta, juuri edisty eivätkä kehity. Ensimmäisten kirjojen jälkeen Abercrombie on parantanut juonenkuljetustaankin selvästi, ja sarjan myöhemmissä osissa on siltä osin parempi tasapaino.
Abercrombie on julkaissut myös erillisen, nuoremmille suunnatun Särkynyt meri -fantasiatrilogian, joka on suomennettu: Vain puoliksi kuningas, Halki puolen maailman ja Puolikas sotaa.
Steven Erikson
Erikson on kanadalainen arkeologi ja antropologi, joka tunnetaan massivisesta Malazan Book of the Fallen -kirjasarjasta. Sillä on joitakin tyylillisiä yhtymäkohtia grimdarkiin, mutta Erikson itse ei pidä luokittelua oikeana, enkä itsekään sarjaa niin ahtaaseen lokeroon tunkisi.
Malazanin maailma on hyvin laaja mm. maantieteellisesti, ajallisesti, henkilöhahmojen, eri rotujen, jumaluuksien ja jopa olemisen tasojen suhteen. Sarjan lukuisat tarinat tuntuvat aluksi erillisiltä ja linkittyvät kunnolla vasta myöhemmissä osissa — jos linkittyvät. Lukiessa tulee useamman kerran eteen tilanne, jossa uuden kirjan henkilöt, tapahtumapaikka ja välillä tapahtuma-aikakin ovat ihan eri kuin edellisissä osissa. Eriksonin koulutustausta näkyy siinä, kuinka rikasta kaikkien eri kulttuurien kuvaus on ja kuinka aidolta ja täydeltä niiden pitkä historia tuntuu. Myös henkilöhahmot ovat monipuolisia ja taitavasti kuvattuja.
Sarjan monimutkaisuus on sekä sen suurin vahvuus että heikkous. Osa lukijoista rakastuu maailman ja tarinoiden runsauteen ja lukee kirjoja moneen kertaan kerätäkseen kaiken tiedon, toisille rönsyily on aivan liiallista. Myös sarjan isoa kuvaa ja pääjuonta saa lukija itse parsia kasaan tuhansien sivujen mittaan, eikä kirjailija juurikaan alleviivaa, mikä on kokonaisuuden kannalta olennaisinta. Eri langanpäitä on lukematon määrä, eikä läheskään kaikkia niistä lopuksikaan solmita siistiin nippuun. Tästäkin jotkut pitävät, kun taas toiset haluaisivat tiiviimmän, selkeämmän ja loogisessa järjestyksessä etenevän juonen.
Malazanin pääsarja koostuu kymmenestä 1999-2011 julkaistusta kirjasta. Sittemmin Erikson on aloittanut sekä sitä edeltävään että seuraavaan aikaan sijoittuvia uusia sarjoja. Lisäksi Ian Esslemont, jonka kanssa Erikson loi Malazanin maailman roolipeliprojektin pohjalta, on kirjoittanut kasan siihen sijoittuvia kirjoja. Yhteensä Malazan-maailman teoksia on laskentatavasta riippuen n. 26. Wikipediasta löytyy kattavat listat ja kuvaukset: https://en.wikipedia.org/wiki/Malazan_Book_of_the_Fallen
Mark Lawrence
Brittiläis-amerikkalainen Lawrence on luonut uraa fantasiakirjailijana reilun vuosikymmenen ja on julkaissut useita trilogioita. Olen toistaiseksi lukenut ensimmäisen, Broken Empire -trilogian (Prince of Thorns, King of Thorns & Emperor of Thorns). Se on tyyliltään suorastaan grimdarkin mallikappale, päähenkilönään täysin moraaliton antisankari. Miljöö vaikuttaa tavanomaiselta fantasiamaailmalta, mutta sen historiassa on mielenkiintoinen kierre. Myöhemmissä sarjoissaan Lawrence on ilmeisesti ruuvannut synkkyyttä hieman hillitymmäksi. Hän on avuliaasti julkaissut itse kuvaukset tuotannostaan grimdark-ratingien kera: http://mark—lawrence.blogspot.com/2020/04/a-guide-to-lawrence.html
Jay Kristoff
Kristoff on australialaiskirjailija, joka on julkaissut tiiviillä tahdilla kymmenisen vuotta. Itse olen lukenut vain uusimman trilogian avausosan Empire of the Vampire (2021). Toinen osa sarjaan on tulossa ensi vuonna. Kyseessä on mielenkiintoinen yhdistelmä, jossa melko tyypillisessä keskiaikaistyylisessä fantasiamaailmassa taistellaan voimakkaita, laajoja alueita maailmasta hallitsevia vampyyrisukuja vastaan. Tyyli on ronski ja väkivaltainen ja sopii hyvin grimdark-lokeroon, vaikka kirjaa on kutsuttu myös mm. kauhufantasiaksi. Kiinnostavasti juonessa on myös melko vahva uskonnollinen elementti, jota sitäkin käsitellään varsin kovakouraisesti.
Ei kommentteja, oletko sinä ensimmäinen?