Keväällä 1916 maailmansota riehui Euroopassa. Venäjän keisarikunta kävi raskasta sotaa Saksaa ja Itävalta-Unkaria vastaan. Suurvallan koilliskulmalla sijaitseva Suomen suuriruhtinaskunta oli toistaiseksi säästynyt suorilta sotatoimilta, mutta Venäjän sodanjohto pelkäsi tilanteen muuttuvan. Jos saksalaiset yrittäisivät hyökätä Pietariin Suomen kautta, heidän hyökkäyksensä saattaisi kulkea Tampereen läpi. Venäläissotilaat joutuisivat taistelemaan saksalaisia vastaan Näsi- ja Pyhäjärven välisellä kapealla kannaksella. He tarvitsisivat tuekseen sotalaivoja. Syntyi ajatus Satakunnan laivueesta.
Hyökkääkö Saksa Suomeen?
Ensimmäinen maailmansota syttyi 28. heinäkuuta 1914 Itävalta-Unkarin julistaessa sodan Serbialle. Muutamaa päivää myöhemmin kaikki Euroopan suurvallat olivat syöksyneet mukaan konfliktiin. Itävalta-Unkarin liittolaisena Saksa oli julistanut Serbiaa tukeneelle Venäjälle sodan 1. elokuuta. Merkittävimmät yhteenotot suursodan itärintamalla käytäisiin näiden mahtavien keisarikuntien välillä.
Suunnaton sotaponnistus tuntui kaikkialla Venäjän monikansallisessa valtakunnassa. Miljoona-armeijan mobilisointi nieli valtavia määriä miehiä ja tarvikkeita. Myös Suomen autonomisen suuriruhtinaskunnan voimavarat valjastettiin tukemaan emämaan taistelua. Suomalaiset oli vapautettu asepalveluksesta Venäjän armeijassa, joten miehiä ei suuriruhtinaskunnasta rintamalle viety. Taistelemisen sijaan suomalaiset kantoivat kortensa kekoon linnoitustöitä tehden ja sotatarvikkeita tuottaen. Merkittävänä teollisuuskaupunkina Tampereelle virtasi runsaasti tilauksia keisarikunnan armeijalta.
Venäjän sodanjohto pelkäsi Saksan yrittävän maihinnousua Suomen rannikolle. Suuriruhtinaskunnan kautta vihollinen olisi voinut yrittää hyökätä kohti pääkaupunki Pietaria. Uhkaa torjumaan Suomen alueelle tuotiin paljon venäläissotilaita. Osa näistä joukoista sijoitettiin Tampereelle, jonka puolustamista tärkeiden liikennereittien solmukohtana pidettiin tärkeänä. Kun pelättyä maihinnousua ei syksyllä 1914 tullut, huoli saksalaisten tunkeutumisesta Suomeen hellitti hieman.
Lyhyeksi uskottu maailmansota kuitenkin pitkittyi, ja Venäjän taistelu Saksaa vastaan kävi koko ajan tappiollisemmaksi. Vanhat pelot nousivat uudestaan esiin. Saksalaisten tiedettiin houkuttelevan Ruotsia liittolaisekseen sotaan, ja Venäjän sodanjohdossa epäiltiin ruotsalaisten haaveilevan Suomen valtaamisesta takaisin itselleen. Myöskään Suomalaisten uskollisuuteen ei täysin luotettu; keisarikunnan välit suuriruhtinaskuntaansa olivat olleet jo pitkään jännittyneet. Näiden synkkien mietteiden piinaamina venäläiset tekivät suunnitelmia Suomen puolustamiseksi.
Järvilaivueen synty
Tampere sijaitsi Venäjän armeijan keskimmäisellä puolustuslinjalla, joka kulki Helsingistä Pispalan, Ähtärin ja Kuopion kautta Nurmekseen. Mikäli vihollinen yrittäisi murtautua Pietariin Tampereen kautta, torjuntataisteluita käytäisiin kaupungin länsipuolisilla harjuilla. Puolustusta varten alueelle rakennettiin maailmansodan vuosina suuri määrä linnoitteita. Koska Tampere sijaitsee kahden järven välisellä kannaksella, Venäjän sodanjohto ajatteli olevan tarkoituksenmukaista järjestää alueelle sotalaivoja. Näsi- ja Pyhäjärveltä käsin nämä alukset voisivat tukea Epilän ja Pispalan juoksuhaudoissa taistelevia sotilaita.
Maaliskuussa 1916 Tampereelle saapui tieto keisarillisten meripataljoonain ja jokilaivastojen ylipäällikön antamasta käskystä, jonka mukaan Näsijärvelle ja Pyhäjärvelle oli perustettava uusi laivasto-osasto. Osaston nimeksi oli määrätty Satakundskaja ozernaja flotilija eli Satakunnan järvilaivue (Laivastoyksiköstä on perinteisesti käytetty suomenkielisessä kirjallisuudessa nimitystä ”Satakunnan laivasto”. Tässä tekstissä käytetään tarkempia käännöksiä ”laivue” ja ”järvilaivue”). Venäläinen sotilaskomissio saapui Tampereelle arvioimaan kaupungissa olevien sisävesilaivojen sopivuutta sotilaskäyttöön ja määräsi omistajat pakkoluovuttamaan kelvolliset alukset Venäjän laivastolle.
Laivueen pääasialliseksi toiminta-alueeksi tuli Näsijärvi. Siellä pakko-oton kohteeksi joutuivat linjaliikenteessä olevat matkustajahöyrylaivat Tarjanne, Kuru ja Pohjola. Näiden lisäksi laivue sai käyttöönsä hinaajat Muroleen ja Näsijärven sekä moottoriveneitä. Pyhäjärvellä laivastoyksikön vahvuus rajoittui muutamaan moottoriveneeseen. Omistajat saivat aluksistaan lainmukaisen korvauksen valtakunnan sotarahastosta. Siviililaivojen muuntaminen sotilaskäyttöön sopiviksi suoritettiin laivastoinsinöörin valvovan silmän alla. Aluksille annettiin vihreä sotamaalaus, ja kolmen matkustajahöyryn kannelle asennettiin 75 mm:n laivatykit.
Sotilashenkilöstökseen järvilaivue sai Viaporin laivastotukikohdasta komennettuja matruuseja, 10-15 kutakin alusta kohden. Yhteensä venäläisten määrä kohosi yli sadan. Osaston päälliköksi määrättiin kaartinekipaasin II luokan kapteeni Sablin lippulaivanaan Tarjanne. Alusten suomalainen henkilökunta jäi paikalleen, sillä heidän paikallistuntemustaan tarvittiin järvillä purjehtimiseen. Suomalaisen kapteenin rinnalla toimi sotilaskomentajana venäläinen upseeri.
Laivueen tukikohdaksi tuli Mustanlahden satama, jonka tavaramakasiini muunnettiin osaston kansliaksi ja miehistön asuintiloiksi. Majoituslautakunnan vaatimuksesta ampumatarvikkeet ja räjähdysaineet varastoitiin siviiliväestön suojelemiseksi lahdelle ankkuroituun proomuun. Sotilasalueeksi muuttunut satama suljettiin ulkopuolisilta, ja vain alusten omistajilla oli lupa vierailla siellä. Heiltäkin se onnistui vain kaupungin komendantin myöntämän lupakirjan avulla.
Laivueen rauhaisa sota
Kesällä 1916 Satakunnan järvilaivue oli toimintavalmis ja aloitti harjoittelun saksalaisten maihinnousun varalle. Osaston päätehtävä tosipaikan tullen olisi ollut maavoimien tukeminen kuljettamalla joukkoja vesistöjä pitkin. Tähän tarkoitukseen hankittiin proomuja, joiden avulla kuljetettiin eräässä laivaston ja maavoimien yhteisharjoituksessa noin tuhannen miehen sotajoukko Tampereelta Virroille. Myös paikalliset asukkaat pääsivät silloin tällöin laivojen kyydissä muonanhakumatkoille Näsijärven rantakyliin. Komeaa aseistustaan sotilaskäyttöön muutetut matkustajalaivat eivät sen sijaan päässeet käyttämään edes harjoitusmielessä. Alusten pelättiin näet hajoavan tykinlaukausten voimasta.
Sotaväen majoituksen järjestäminen oli Suomessa kuntien vastuulla. Järvilaivueesta muodostuikin Tampereelle uusi taloudellinen ja byrokraattinen taakka. Majoituksen lisäksi kaupunki joutui hankkimaan laivueelle varastotiloja ja erilaisia tarvikkeita. Muun muassa polttopuuta kului sotilaiden käytössä suuria määriä. Jotkin kulut oli maksettava suoraan kaupungin pussista, mutta osaan oli mahdollista saada korvausta Venäjän valtionkassasta. Tämä aiheutti mittavan paperisodan, kun tamperelaiset kinusivat saataviaan Pietarista.
Koska Saksan pelättyä maihinnousua Suomen rannikolle ei koskaan tullut, Satakunnan järvilaivue sai viettää sotansa varsin rauhallisissa oloissa. Suurin osa alusten ja miesten ajasta kului Mustassalahdessa tositoimia odotellen. Täysin vailla tapahtumia osaston sotapalvelus ei sentään ollut: kerran laivue sai käskyn siirtyä pois kotisatamastaan, pakoon saksalaisilta ilmalaivoilta. Alukset suojautuivat Lielahden poukamiin, mutta pelättyjä zeppeliinejä ei näkynyt.
Eräs kohokohta järvilaivueen historiassa oli keisarin serkun, suuriruhtinas Kiril Vladimirovitš Romanovin tarkastuskäynti Tampereelle lokakuussa 1916. Vierailun kunniaksi osasto purjehti usean laivan saattueena Tampereelta Virroille ja takaisin suuriruhtinaan seuratessa tapahtumia lippulaiva Tarjanteen kyydissä.
Vielä talvella 1916-1917 laivuetta pidettiin toimintavalmiina, vaikka vihollisen maihinnousua ei kuulunut. Kapteenit saivat ihmetellä, kun alusten ympärille sahattiin avantoja liikkeellelähdön helpottamiseksi. Venäjän surkea tilanne maailmansodan itärintamalla alkoi kuitenkin heijastua myös Satakunnan järvilaivueeseen. Laivojen suomalainen miehistö poistui hiljalleen omille teilleen, sillä palkat olivat jääneet maksamatta. Samaan aikaan yhteiskunnallinen kuohunta yltyi niin emämaassa kuin suuriruhtinaskunnassakin.
Sekin vähäinen sotainto, mitä Tampereen venäläisillä matruuseilla oli, romahti, kun helmikuun vallankumous suisti tsaarin valtaistuimeltaan. Kansanvallan hengessä sotilaat alkoivat vaatia kaupungilta erilaisia toimia elinolojensa parantamiseksi. Vaadittiin muun muassa vesijohdon vetämistä Mustanlahden makasiinille. Sataman kaivo oli hajonnut alkuvuodesta 1917, eikä miehiä huvittanut hakea vettään Laukontorilta asti.
Venäjän luisuessa yhä syvemmälle sekasortoon, Satakunnan järvilaivueen lyhyt historia oli päättymässä. Lokakuussa 1917 osasto poistui Tampereelta ja palautti alukset omistajilleen. Laivueen miehistö siirtyi itään Vuoksenninskalle, missä siitä muodostettiin Saimaan järvilaivue. Hieman tämän jälkeen lokakuun vallankumous toi valtaan Leninin bolševikit, ja Suomi julistautui itsenäiseksi. Lyhyen sotapalveluksensa suorittaneet laivat palasivat vanhoihin tehtäviinsä. Kolmesta matkustajahöyrylaivasta Pohjola kuljetti risteilymatkustajia vuoteen 1978 asti. Kuru upposi myrskyssä Näsijärvellä syyskuussa 1929 mutta nostettiin ja jatkoi liikennöintiä vuoteen 1958. Vuonna 1908 vesille laskettu Tarjanne seilaa edelleen Tampereen ja Virtain väliä.
Teksti: Jesse Laitinen
Lähteet:
Jutikkala, Eino, Tampereen historia III: Vuodesta 1905 vuoteen 1945, Tampereen kaupunki: Tampere, 1979.
Luntinen, Pertti, ”Keisarillisen Venäjän sotalaivasto Näsijärvellä 1808-1917 eli Satakunnan järvilaivue 1916-1917”. Teoksessa Salminen, Tapio (toim.), Tampere: tutkimuksia ja kuvauksia XI, Tampereen Historiallinen Seura: Tampere, 2001, 89-96.
Koskesta voimaa -sivusto, Tuomas Hopun artikkeli
Kuvat:
1. Satakunnan järvilaivue Mustanlahden satamassa. Kuva: Wikimedia Commons (linkki kuvaan)
2. Tarjanne Mustanlahden satamassa. Kuva: Jesse Laitinen
Ei kommentteja, oletko sinä ensimmäinen?