Totuus palaa – Jouni Mömmön maailma

Aluksi

Joensuulainen muusikko ja musiikintekijä Jouni Mömmö (1955-1991) oli suomalaisen rock-kentän suuri tuntematon. Hänen luotsaamansa Mana Mana -yhtyeen lohduttomat ja raskaalla kädellä toteutetut kappaleet ovat merkittävä osa suomalaista rockhistoriaa, joista moni kotimainen yhtye ja artisti on ammentanut vaikutteita. Bändin 1988 ilmestynyt ensisingle Maria Magdalena antoi osviittaa tulevalle raskaan mielenmaiseman merkkipaalulle, vuonna 1990 ilmestyneelle Totuus palaa -albumille. Sanoitukset eivät todellakaan ole helppoja easy listening-tyyliseen hömppään tottuneille korville. Levyltä vyöryy täyslaidallinen mielen pimeyttä, kuolemaa, lohduttomuutta ja kaikkea kahvipöytäkeskusteluille vieraita aiheita. Kaiken tämän pohjamattona ja kuljettajana toimii hitaasti etenevät ja todella raskaalla särökitaravallilla möyryävät kappaleet, jotka eivät jätä kuulijaansa kylmäksi ja välinpitämättömäksi. Samalla kappaleet ovat jollain tapaa kauniin surullisia teoksia. Itselleni Totuus palaa on vakuuttavimpia suomalaisia levyjä mitä on koskaan tässä maassa tehty. Lähimmäksi pääsee mielestäni Musta Paraatin Peilitalossa albumi (1983). Mömmön kananlihalle nostavat tekstit ja kitaristi Otra Romppasen luoma kitaravetoinen äänimaailma on sellainen keitos, että moni maamme ns. raskaamman rockin operoija kalpenee mennen tullen.

Ruodintaa sisällöstä

Jouni Mömmö oli syntyisin varsin keskiluokkaisesta ja hyvin toimeentulevasta perheestä, mutta varsin varhaisessa vaiheessa hän alkoi kapinoimaan perheensä elämäntapastatusta vastaan. Hän kiinnostui psykedeliasta ja erilaisista vastakulttuureista jo nuorella iällä ja lähti kokeilemaan siipiensä kantavuutta päälle parikymppisenä Tukholmaan, jossa hän vietti aikaansa vaihtelevasti eri ajanjaksoina läpi elämänsä. Siellä hän törmäsi myös toiseen nuoreen joensuulaiskaveriin nimeltä Ismo Alanko, joka oli tullut sinne kesätöihin. Herkkänä persoonana Jouni oli altis erinäisille päihdekokeiluille ja lukijan varaan jää päättely, että laukaisiko nämä kokeilut miehessä skitsofrenian vai puhkesiko sairaus jostain muusta syystä. 80-luvulla lukuisat läpikäydyt mielisairaalan hoitojaksot toimivat myös kokemuspohjana Mömmön tekstien aiheisiin, aiheisiin joista ei liiemmin auringon paiste tunge läpi. Ensimmäisen varsinaisen bändinsä Silmienvaihtajien (nimi otettu Uuno Kailaan runosta) kanssa sukset menivät lähes jatkuvasti ristiin hänen ailahtelevien mielenliikkeidensä vuoksi. Yhtye oli olemassa reilun vuoden, eikä olemassa ollessaan saanut aikaiseksi levytettyä materiaalia.

Jouni Mömmön elämää leimasi päämäärättömyys, jota tietenkin edesauttoi hänen sairautensa. Keskittyminen ja paikallaan pysyminen tuotti ongelmia. Hän halusi pahimmillaan kaiken ja ei mitään. Mömmö oli luonteeltaan kohtelias, empaattinen ja halusi aina, että kaikilla hänen läheisillään asiat olisi hyvin. Sairauden laukaisema pimeä puoli teki miehestä suorastaan pelottavan, jota moni alkoi karttamaan. Ystävä- ja kaveripiiri jätti monesti oven avaamatta, jos hän halusi tulla tervehtimään. Joskus nämä toteutuneet kyläilyt johtivat siihen, että hän jäi päiväkausiksi sohvalle majailemaan, levyjä kuuntelemaan ja aktiivisesti tyhjentämään jääkaapin sisällön. Myös tulitikkuleikit kuuluivat näihin vierailuihin monesti, kuin pisteenä i:n päälle. Ei mitään miellyttävää toimintaa asianosaisille.

Kirjaan ei voi suhtautua mielestäni bändihistoriikkina. Pikemminkin kyseessä on yhden ihmisen sairauskertomus. Tekijä H.S. Arkko on koonnut yli 90 haastattelusta mielenkiintoisen, mosaiikkimaisen tarinan lahjakkaasta ja suurelle yleisölle tuntemattomasta musiikintekijästä, jonka suurimpina kivirekenä oli psyykeä repivä sairaus. Tämän kirjan voisi rinnastaa Petri Wallin ja Timo K. Mukan traagisiin elämäkertoihin, joiden yhteisenä nimittäjänä toimii nuorena päättynyt elämä ja kynttilän polttaminen molemmista päistä ilman säästöliekkiä. Erittäin vaikuttava lukukokemus. Kokemus, jota jää kelailemaan montaa päivää lukemisen jälkeenkin. Se on onnistuneen dokumentoinnin merkki, aivan ehdottomasti.

Lopuksi

Suosittelen tätä kirjaa kaikille asiasta kiinnostuneille. Vaikka ei olisikaan ns. musiikki-ihmisiä niin tämä kirja käy esimerkkinä ihmiselämän hauraudesta ja herkästä ihmisluonteesta sekä persoonasta, joka lähes aina takertuu kylmiin yhteiskunnan rattaisiin ilman säälin ja armon tuntemuksia. Tämän kansien sisältä et löydä minkäänlaista muovista pintaliitoa ja toisarvoisia ongelmia kansikuvajulkkisten tapaan. Se että ihminen on ollut ruumiinsa vankina vajaan 36-vuotisen elämänsä aikana, on saavutus sinänsä. Kova saavutus ennen kaikkea hänelle itselleen ja saavutus myös lähipiirilleen.

• JJ